keskiviikko 9. heinäkuuta 2008

Silmä silmästä.

Johtaminen ei ole helppoa. Osa haluaa särmäillä ja tehdä pitkiä jalkapartioita periferiassa jossa harvoin tulee käytyä ja toiset haluavat vain nukkua takapenkillä, käydä kahvilla ja tiirailla naisten perseitä. Kun itse olen johtamassa partiota, muutan sen omaksi pieneksi kehitysmaatutkimukseksi ja kahvitaukoja on turhaa pyytää.

Tiedustelulla on viikottain vaihtuva lista kysymyksistä joita paikallisilta täytyy kysyä. Serbeille ja albaaneille on omat kysymykset, mutta molempien kysymykset ovat pers... haastavia. Kokeilkaapa tätä kotona: otakkaa ase vyölle ja yrittäkää mennä kysymään satunnaisilta ihmisltä kadulla mitä mieltä he ovat lähestyvistä kunnallisvaaleista ja haittaisiko teitä jos tummaihoinen islaminuskoinen poliisi tutkisi teitä koskevaa juttua. Mutta toisaalta haastattelut ja niistä raportointi on ainoa mitattava asia jolla partion saavutuksia voi mitata. Vaikka se ei siinänsä kerro mitään saavutuksista, se kertoo paljon partion (tai sen johtajan) motivaatiosta. Se on oikeasti yllättävän korkea kynnys nousta ilmastoidusta autosta kadulla ja mennä juttelemaan tuntemattomille. Siispä juttelen minkä kerkiän.

Pysähdyimme eräässä serbikylässä ja jalkauduimme. Olin oppinut aikaisemmista virheistä ja ottanut serbitulkin (albaanitulkit puhuvat kaikki serbiaa, but it's just not the same). Paljastui että hän oli juurikin tästä kylästä kotoisin, mikä helpotti minun työtä ainakin suunistamisen suhteen. Ensimmäinen haastattelu-uhrimme oli parikymppinen kioskin pitäjä josta ei oikein saanut mitään irti kuin sen, että mikäli hän olisi osapuolena rikoksessa, hän haluaisi mielummin serbipoliisin tutkimaan juttua. Kun suomalaiset ajavat kolarin täällä, he vaativat aina suomalaista sotilaspoliisia paikalle, joten voiko häntä syyttää?

Haastattelen usein kioskien kauppiaita, koska heillä on luppoaikaa ja tietämystä paikallisista oloista. Huono puoli kaupoissa on asiakkaat, joiden ostokset keskeyttävät jutustelun juuri kun olet rakentanut ovelia aasinsiltoja perheen, turvallisuuden, paikallisen poliisin ja paikallishalinnon välille. Sitten asiakas vie myyjän huomioon ja pari minuuttia myöhemmin kuulet itsesi sanovan vailla mitään pohjustusta: "No, mitäs mieltä olet uudesta perustulaista?". Tälläkin kertaa kävi näin, mutta asiakas jäi myös juttelemaan tulkille ja tulkki kertoi kaupasta poistuttuamme heidän keskustelusta. Albaaninaiset käyvät usein kylässä kysymässä paikallisilta haluaisivatko nämä myydä heidän peltoja. Serbit elävät irrallaan albaanitodellisuudesta, eivätkä näin ollen tiedä Pristiinan hallituksen suunittelevan moottoritietä pääkaupungista Albaniaan, mahdollisesti juurikin noiden peltojen läpi. Jotkut albaanit yrittävät hyödyntää tätä epäsymmetristä informaatiota ja spekuloida maan hinnan nousulla. Sadasta neliömetristä peltoa tarjotaan parhaillaan 1500-2000e. Tulkin vaari omistaa näin ollen lähes sadan tuhannen euron arvosta maata. Onneksi hänen pojanpoikansa pääsee työssään ulos tiedonkulun eristävästä tynnyristä ja nyt vaari voi itse spekuloida mitä maillaan tekisi.

Kuljimme eteenpäin kylässä ja pari miestä tervehti tulkkia. Tuossa ovat muuten tämän kunnan tuleva pormestari ja hänen tuleva sijainen. Onko tasa-arvossa päästy niin pitkälle, että vähemmistön edustaja on valittu kunnan johtoon? Ei sentään, tarina on paljon kiehtovampi. Serbeillä on oma kunnallinen hallinto kaikkissa kunnissa, joissa serbejä asuu. Kuinkas muuten, eihän Serbia tunnusta edes koko Kosovoa. Joten serbikylissä käydään kunnallisvaalit, koulujen ja terveyden huollon määräykset, sekä budejetti tulevat Belgradista. Veroja ei kuitenkaan makseta Serbiaan, niin paljon vaikutusvaltaa täällä heillä ei ole. Joten serbeillä ei ole arkielämässään paljon mitä yhteistä albaanien kanssa. Ei yhteistä kieltä, ei yhteisiä kunnallisia palveluita, ei yhteistä hallitusta. Yhteistä on vain historia, ja se ei ole positiivinen asia.

Menin juttelemaan tuleville päättäjille ja kysyin mitäs kaikkea kivaa he ovat ajattelet kansansa eteen tehdä. He eivät tienneet. Heidät oli valittu pari kuukautta sitten paikkallisvaaleissa johtoon. Serbiassa maltilliset ja länsimieliset voittivat, mutta Kosovossa Serbian Radikaalipuolue sai lähes kaikkialla enemmistön ja valta vaihtui. Välit kahden suurimman puolueen välillä eivät ole hääppöiset, joten tieto poistuvalta hallinnolta uudelle ei ole kulkenut. Eipä tuleva pormestari tiennyt mitä hän kansansa eteen tekee, kun hän ei edes tiennyt mitä kaikkea hän voi tehdä. Sen verran hän tiesi, että paikalliseen poliisiin ei voinut luottaa vaikka siellä oli serbejä töissä ja että itsenäisyys on väärin. Mitä minä tekisin jos joku vierasmaalainen tulisi ja yrittäisi viedä osia minun maasta, hän kysyi. Pyytäisin kunnon hintaa, vastasin, mutta vitsini ei mennyt perille. Tämä oli hänen esi-isien maata, eikä hän voinut siitä luopua. Pehmennykseksi hän sanoi että oli valmis rauhanomaiseen rinnakkaiseloon albaanien kanssa, kunhan he asuvat kaikki Serbiassa. Ja kovasti hän oli valmis tekemään yhteistyötä meidän kanssa. Meistä hän tykkäsi, toisin kun puoluetoverit hallinnollisen rajan takana luulen.

Oli aika jatkaa matkaa. Suuntasimme kohti kaupunkia, mutta sinne vievässä risteyksessä oli sattunut nokkakolari. Paikalla olivat meidän koiramiehet, matkalla ties minne. Meidän saavuttua paikalle he lopettivat liikenteen ohjaamisen, käskivät minut ottamaan tilanteen haltuun ja häipyivät paikalta. Siinä sitten jaettiin kaikki neljä miestä vilkkaan risteyksen jokaiselle tielle ja huutamalla yritimme saada liikenteen sujumaan sillä aikaa kun abulanssi hoiti potilaita keskellä risteystä. Jos onnistumisen kriteerinä pidetään lisävahinkojen estäminen, niin onnistuimme loistavasti. Pidimme risteystä hallussamme parikymmentä minuuttia, kunnes tarpeeksi monta partiota paikallista poliisia oli paikalla. Siinä vaiheessa se ei enää ollut meidän ongelma ja jatkoimme matkaa.

Kaupungissa parkkeerasimme kirkon viereen, jätin aseen ja loput miehet autoon, mukaan tuli vain tulkki. Hänkin oli ortodoksi ja kertoi matkalla minulle häistään. Gracanican luostarin papit olivat omaksuneet teoriat laajan skaalan tuotannon tehokkuusvoitoista ja vihkineet kaikki viisikymmentä paria jotka olivat suunitellet häitä sille kesälle samana päivänä. Pareille tästä ei oltu kerrottu mitään, mutta he tykkäsivät. Oli kuulemma isoimmat bileet koskaan kun sata ihmistä sukuineen viettävät häitä samassa paikassa, oli lehdet ja muutkin mediat paikalla.

Kirkon aitauksen sisällä oli kaksi kirkkoa, joista toinen oli Euroopan toiseksi vanhin kirkko, moneen kertaan uudelleen rakenettuna tosin. Sen kirkon kiviseiniä koristivat ikonit, mutta kaikki ikonien hahmojen silmät oli kaiverettu pois. Serbien kanssa sotiessa moni ottomaani menetti näkönsä ja eräs imaami oli kehottanut heitä kaivertamaan ikonien silmät, keittämään ja murskamaan tästä saadut kivet ja laittamaan syntynyt kivimurska silmilleen. En tiedä mistä shamaanikoulusta tämä uskonoppinut oli keinonsa saanut, mutta näkö ei parantanut, kiva tarina jäi tosin elämään.



Toisen, uudemman kirkon sisällä, joka on kunnostettu suomalaisten rahoilla, ei ollut ketään. Pappi asui kivenheiton päässä omassa talossaan ja menimme juttelemaan hänelle. Puhuimme siinä uskonnosta ja ortodoksisuuden eroista Suomessa ja Kosovossa, kun eräs partioistani tuli etsimään minua kirkosta. Näin hänet papin kuistilta vilkkuilemassa kirkon sisään ja huusin ettei menisi kirkkoon aseen kanssa. Hän huusi takaisin, että ota se radio pois housujen taskuista, istut tangentin päällä ja koko komppania kuulee sun jutustelut. Oh-hoh. Ehkä nolointa ikinä.

Lopuksi loppukevennys. Maailman söpöimpiä kulkukoirapentuja. Ei tajunnut edes lähteä autoa pakoon, jäi vaan tielle tuijottamaan.



Ja loppujen lopuksi loppuraskautus. Hän lienee nyt kuollut. Niin se käy.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Paljon tuntuu sattuvan ja tapahtuvan siellä päin maailmaa. Juttujasi on ilo lukea. Väkisin tulee mieleen, kauanko nykyinen jämähtänyt tilanne vielä siellä jatkuu? Ratkeaako tämä selkkaus joskus? Kauanko rauhanturvaajia tarvitaan?